Ahdistus ja Rio de Janeiro

Oon menny viimesen kuukauden pää kolmantena jalkana, enkä oo halunnu olla koneella ollenkaan. Kaikki facebookittelut tapahtuu aina bussimatkojen aikana ja illalla on tullu luettua muutamat blogit ja tsekattua sähköpostit. Tänne kirjottelu on aina käyny mielessä, mutta kaikki muu on vieny voiton ja oon yrittäny joka hetken viettää perheen kanssa, tai ainakin tehden mitä vaan muuta kun roikkunu netissä.
Anyway, mulle kuuluu hyvää, vaikkakin kotiinlähtöahdistus nostaa päätään joka päivä, eikä siitä pääse yli eikä ympäri vaikka yrittäis takoo itellensä päähän, että aikaa on vielä se 45 päivää ja kerkeet tehdä vaikka mitä.
Ihmiset kyselee jatkuvasti paluulennon päivämäärää ja sitä, haluanko palata. Välillä tuntuu että kotiin pääsy on ihan hyväks. Haluan päästä opiskeleen ja näkeen ystävät ja perheen, haluan saada sen vapauden ja samaanaikaan ne tietyt rutiinit. Mutta toisaalta, täällä on niin paljon asioita ja ihmisiä, joita ilman eläminen tuntuu ihan täys mahdottomuudelta. Sitä yrittää miettiä, että aina voi palata enkä mä joudu sanoo ikuisia jäähyväisiä, mutta Brassit on kuitenkin sen verran kaukana, ettei tänne ihan viikonloppulomalle noin vaan tulla.
Tuntuu että jokainen vaihtari täällä elää oikeestaan samaa vaihetta; pelko siitä mitä on vastassa kun palaa, mitä tulee tapahtuun seuraavat kuukaudet, miten sopeutua takasin ja miten asiat on muuttunu.
Itellä henkilökohtasesti pää on sekasin just kaikkia näitä ajatuksia ja aina välillä iskee se kuva itestä lentokentällä sanomassa heipat ja voi sitä ahdistuksen määrää.

Vaihdoin perhettä 2 viikkoo sitten, eli palasin takasin mun toiseen perheeseen ja täällä olo on yhtä mahtavaa kun muistinkin. Äiti sano heti, että mee suihkuun millon haluat, syö millon haluat ja mitä haluat ja nauti sun vikoista kuukausista, käy ulkona ja juhli niin paljon kun sielu sietää. Niin kun aikasemmin kerroin mun kolmannesta perheestä, niin sielä asiat oli todellakin toisin. 3 kuukauden jälkeen olin täysin valmis vaihtaan perhettä ja kyllä siinä itku pääsi, ei niinkään surusta vaan siitä helpotuksen tunteesta. Välillä mietin, että miksen yrittäny vaihtaa perhettä aikasemmin, mutta toisaalta tuntuu hyvältä että selvisin sen ajan mikä pitikin. Yhtäkään päivää enempää en kyllä olis kestäny :D

Aiheet hyppii taas koirasta kukkaruukkuun enkä millään meinaa löytää sitä kuulusta punasta lankaa, joten antaa mennä kun on mennäkseen.
Mun kuvamatsku viimesiltä viikoilta näyttää olevan pelkkää juhlaa, juhlaa, juhlaa, välillä koulua, ruokaa ja hengailua, joten jätän suosiolla kertomatta niistä ja laitan tähän kuvaa Riosta, jossa olin viime viikon perjantaista maanantaihin. Matkustin amerikkalaisen vaihtarin Abbyn kanssa  ja Riossa tavattiin sen perhe, joka oli tullu Brasseihin Amerikasta.

Saavuttiin Rioon ja kentällä oli mies mustassa puvussa vastassa. Oma autonkuljettaja siis. Ajettiin hotelille mustalla bemarilla ja meidät vietiin 17. kerrokseen hotelihuoneeseen, josta aukes näkymä suoraan Copacabanalle. Ei hullumpaa siis! :D

Eka päivä löhöiltiin katolla altaalla aurinkoa ottaen ja torkkuen, maiset tuolta oli vielä huikeemmat kun meidän huoneesta! Abbyn perheelle piti toki tuputtaa kaikki maholliset brassi-ruoat ja juomat, joten illalla suunnattiin hyvään grilliraflaan :)

Lauantaina ja sunnuntaina käytiin katsastaan shopping ja Rion perus turistinähtävyydet; Pão de Acucar ja Cristo- patsas. Criston näkeminen on aina ollu yks mun unelmista, joten hymy oli herkässä kun kivuttiin korkeuksiin ja siinä se nökötti silmien eessä :)

Vähän vielä lisää rannalla puljaamista, funkin tanssimista, yöllä rannalla juhlimista, laulamista, ruokaa ja maisemien ihailua, niin reissu oli valmis... 

Rio kaupunkina on hieno; rantaa, kauniita ihmisiä (tästä ei varmaan tarvii sanoo mitään), paljon aurinkoo, juhlia ja muutenkin kaunista. Mutta en mä sielä silti haluais asua. Pitää olla paljon rahaa, että voi asua oikeesti hyvällä alueella. Tuolla on niiin paljon slummia ja sitä köyhempää ja likasta aluetta. Lämpö tosin houkuttelis ja kelpais mulle :D
Nyt kun mennään koko ajan lähemmäks ja lähemmäks talvee, niin Curitiban lämpötila näyttää +15 ja koko kaupunki on harmaa ja sataa vähänväliä. Viimeset 2 viikkoo oli kylläkin lähemmäs +30 mut nyt se taas alko ja villasukat jalassa mennään koko ajan.

Mun piti kirjottaa vielä jostain lisää, mutta parin tunnin päästä alkaa Rotary-juhla, johon on tulossa kaikki vaihtarit, kaikki perheet, rotexit ja kaikki maholliset rotaryt ja klubit. Joten juoksen suihkuun ja yritän taas kirjotella pian!
 Beijos <3