Mococa

Oon niin aktiivinen bloggari, että huhhuh. Tiiättekö kun tulee kotiin kymmeneltä ja tekis mieli postata, mut tietää et jos alkaa kirjotteleen ja muokkaileen kuvia, niin siinä vierähtää taas ainakin pari tuntia etkä pääse koskaan nukkuun? :D No nyt kuitenkin taas viimesestä viikosta...

Viime viikolla kotiuduin tiistaina sieltä Recifestä ja keskiviikko meni koulun jälkeen kotona täysin lagaten... Oli niin hirvee väsy matkustamisen ja noiden parin viikkojen jälkeen että istuin koko päivän kotona tekemättä oikeen mitään :D Torstaina koulun jälkeen  tapasin mun tytskyjä, eli Caroo, Axellea ja Annee. Käytiin lounaalla ja oli super ihanaa nähdä parhaita ystäviä ja päästä höpöttään taas suunsa puhtaaks! Täällä huomaa ettei tarvii kun yks päivä olla koulussa ja kaupungilla niin on sellanen olo kun ois juossu maratonin. Tokan perheen veli kuitenkin suostutteli mut lähteen pitsalle sen ja sen kamujen kanssa, ja koska tossa seurassa on aina kaikista kivointa, niin pakkohan mun oli lähtee :D Vanhemmat tosin piti päänsä, että puoliltaöin oltava kotona. No, niin olinkin. Sain vaan nukkuneiden ihmisten vihat päälleni, kun en tienny että hälytin oli jo kytketty päälle, niin koko kylä alko raikuun. Heheh, seuraavan aamupala oli suht jäätävä.



Perjantaina en menny kouluun, mutta heti aamusta olin iskän työpaikalla auttamassa sitä ja tekemässä muutamia paperihommia, juoksemassa pankissa lunastamassa shekkejä, tekemässä laskutuksia ja viemässä muutamia lähetyksiä. Iltapäivästä lähin mun tokan perheen luokse "matar saudades", eli tappaan ikävää :D Jutskailtiin siskon kanssa monta tuntia ja illemmalla mentiin vielä feiraan, eli vähänniinkun markkinoille, jossa oli eri maista ruokakojuja ja sikana väkee, niin kun joka perjantai. Brassit on niin ihania, kun ihmiset jaksaa lähtee ulos ja vaan viettää aikaa puistoissa nauraen ja syöden..ei oo kyllä ikävä sitä suomalaista juomakulttuuria ja sisällä pysymistä :D
Ei ollu tottakai kameraa mukana, niin metsästin googlesta yhen kuvan tosta jokaperjantaisesta feirasta...



Lauantaina ajettiin mun Rotary- klubille Piraquaraan, eli vähän yli tunnin päähän Curitibasta. En oo käyny mun klubilla siis vissiin kun 3 kertaa vuoden aikana, koska se on niin kaukana, eikä kukaan mitenkään pysty mua viemään usein sinne... eikä klubi muutenkaan oo hirveen innokas tai aktiivinen vaihtareiden suhteen. Sielä vierähti vissiin 4 tuntia ja pääsin taas höpöttään ainakin 50 ihmisille portugaliks kaikki vaiheet, että miten hain vaihtoon ja miten eteni kaikki ja blabla. Vähän kieltämättä ärsytti kun mun klubin presidentti kysy että "etkö sä ookkin se thaimaalainen vaihtari?" :D MITÄ. Millä musta saa thaimaalaisen? Ja se oli vielä ihan tosissaan. Counseloiri kysy vielä perään että Anniina ootkos sä nyt 13 vai 14? Ja sekin oli oikeesti ihan tosissaan. Tästä varmaan kuvastuu miten läheinen suhde mulla on klubin kanssa :D Vaikka kivoja ne kaikki sielä on ja tuun hyvin juttuun, vähän juntikoha tosin..



Illalla en ollu sopinu mitään, koska tiesin ettei mun vanhemmat välttämättä hyppis riemusta. Mutta koska musta on ihan ylivoimasta pysyä lauantaina vaan kotona, niin keksin kymmeneltä että lähen Axellen luo yöks. Äiti kuitenkin oli kipee ja lähti lääkäriin, niin soitin tokan perheen veljelle että kuskaatko mut Axellen luo jos maksan bensat :D Kyllähän se kuskas, vaikka Axelle asuukin just kaupungin toisella puolen. Sinne kun päästiin niin keksittiin, että lähetään pyörähtään jossain ulkona. Törmättiin kuitenkin vahingossa veljen kamuihin ja venähti aamutuntien puolelle... En kestä etten Suomessa enää voi lähtee ulos Axellen kanssa :D Meillä on aina niin parhaat reissut että huhhuh. Kerkesinkin vissiin nukkua 2 tuntia kun piti jo suunnata kotiin kympiks, kun lähettiin perheen kanssa paraolympialaisiin. Pakko myöntää, että vähän oli vaikeuksia olla sosiaalinen ja jaksaa keskustella ihmisten kanssa se kaheksan tuntia, kun väsytti niin paljon että oisin voinu nukahtaa pystyyn. Illalla kuitenkin taas tapahtu joku ihme piristyminen ja arvatkaa meninkö taaskaan aikasin nukkuun, vaikka niin vannotin itelleni että oon peiton välissä viiden minuutin sisään siitä kun pääsen kotiin.

Joka illan yhen kuvan kuvasaldo :D haha

Maanantaina koulun jälkeen univelat rupes painaan taas kerran, mut innoistuin skypettään iskän kanssa ja heti perään äitin kanssa (kolmannen kerran koko vuoden aikana:D), niin jäi päikyt. Kävin vielä lenkillä ja illalla oli äitin klubin Rotary- tapaaminen, jossa olin tottakai mukana. Tiistaikin meni suht samalla kaavalla; koulun, portugalin tunti, kotiin, lenkillä ja siinä se. Kaikki päivät menee niin super nopeesti, kun viimestään seiskalta on jo pimeetä, eikä viitti enää hirveesti yksinään liikkua.  Keskiviikkona mun ei tarvinnu mennä kouluun kun kaikilla oli joku muihin kouluihin tutustumispäivä ja muutenkin olin varannu hammaslääkärin torstaiks, joten pääsin nukkuun ees pari tuntia pitempään. Hammaslääkärissä lekuri sano, että vielä puhkeemattomilla viisaudenhampailla ei oo tilaa puhjeta, joten ne on pakko poistatuttaa. Torstaina koulun jälkeen kävin vielä keskustassa kuvauttaan hampaat ja kuulemma siitä näky, että ne pystyy jo poistatuttaan, joten mulla on aika ens tiistaiks varattuna D: Oon aina jotenkin oudosti tykänny hammaslääkäreistä, mutta nyt jänskättää vähän...

Tällä hetkellä makoilen yksinäni hotellihuoneessa läppärisylissä ja musiikkia kuunnellen São Paulon osavaltiossa olevassa pikkukaupungissa nimeltä Mococa :D Lähettiin aamulla kuudeltä kotoo ajaan ja saavuttiin tänne neljän jälkeen. Eli kevyet kymmen tuntia autossa, jotka tosin tuntu vaan kolmelta, koska nukuin sikeesti seittemän tuntia ja heräsin vaan lounaalle ja juomaan vettä :D Nautin niiin autossa olosta ja sielä nukkumisesta! Toi auto on vielä jotenkin tosi mukava ja tilava nukkua, varsinkin kun mulla oli koko takapenkki käytössä.  Mutta mitä me tehään täällä pikkukaupungissa koko viikonloppu? Mun vanhemmat harrastaa kumpikin ampumista ja joka vuosi täällä järjestetään yhet viikonlopun kestävät kisat. Tänään jo illalla istuin 3 tuntia kattomassa kun ihmiset harjotteli, ja en kyllä keksi mitään tylsempää "urheilua"  kun formulat ja ampuminen.  Ehkä ite ampujalle ihan kivaa, mut katottavana niiiin tylsää :D Käytiin syömässä porukalla illalla ja vanhemmat painu nukkuun ja nyt datailen yksinäni omassa huoneessani. Ei vaan millään tekis mieli nukkua, mut aamupalalla pitäs olla jo seittemältä, joten ei kai voi hirveesti valvookkaan. Huomenna kisat alkaa 8 ja loppuu joskus illalla, joten koko päivä ampumista katellen.

Vanhemmat pakotti mut ottaan nallen mukaan ettei tuu yksinäistä?? :D ahahah

Hyvää yötä ja maailman parasta viikonloppua!

Ser solteiro é bom demais

Mua harmittaa miten oon ollu maailman huonoin bloggaaja taas kerran. Sitten vielä kun kasaantuu postattavat jutut, niin iskee vielä enemmän laiskuus, kun ei enää tiiä mistä kirjottaa kun haluis vaan kirjottaa kaikesta. Mulla on tuolla mm. mun synttäripostaus oottamassa loppuun saamista, kun aina jätän noita lojuun kun tajuan että pakko mennä nukkuun.
Kirjotan nyt kuiteskin tästä viimesimmästä reissusta, eli Recifestä. Niin kun Kiira jo blogissaan kirjotteli, niin vaikka kuinka pistäis kuvia ja yrittäs vääntää tekstiä, niin ei noiden parin viikon mahtavuutta vaan pysty sanoin kuvaileen! Ensinäkin. pääsin 8 kuukauden jälkeen ekaa kertaa puhuun suomee, eikä siitä meinaa nytkään tulla loppua. Se ihana tunne kun pystyt heittään niin paljon läppää, josta kukaan muu kun suomalainen ei tajuais mitään, käyttään kaikenmaailman sanontoja ja muistella viiden vuoden takasia suomihittejä :D  En muista millon oisin nauranu niin paljon, kun nauroin näinä viikkoina. Ei varmasti viittä minuuttiakaan menny ilman sellasta naurun hörötystä, ettei mitään järkee. Luojan kiitos ei brassit tajunnu mistään mitään, on se suomiläppä niin luokatonta haha.



Saavuin siis Recifeen 19. päivä illalla. Lensin Curitibasta Sao Pauloon ja vaihdoin sieltä Recifeen menevään koneeseen. Belgialainen Nicolas lähetettiin kotiin ja sillä sattu oleen toi sama lento Curitibasta Sao Pauloon, joten ei tunnelmat ollu hirveen huikasevat. Kaikki vaihtarit kentällä itkemässä ja lentokin meni aika synkästi :( Harmitti itteekin, kun Nico oli yks mun parhaita kamuja täällä. Mutta onneks Belgia on suht lähellä Suomee ja sinne pääse suht halvallakin....

Ekan päivän yritin selvitä kuumuudesta, joka todellakin oli aika tukahduttava. Curitibaan on nyt taas tulossa talvi ja lähinkin täältä pitkähihasella, nahkatakilla, huivilla ja farkuilla :D Tuolla pärjäs pelkät shortsit ja toppi päällä, tosin nekin tuntu olevan liikaa. Mentiin Kiiran ja sen isoveljen kanssa ostarille ja illemmalla johonkin Rotary-tilaisuuteen, johon Caruarussa asuva Ilarikin tuli ja lähti siitä meidän mukaan Kiiran luo. Meitä oli nyt siis jo kolme suomalaista, eikä puhe loppunu millään kun kaikille hirvee tarve päästä höpöttään kaikki suomeks.

Seuraavana päivänä illalla haettiin Johan bussiasemalta ja lähettiin taxilla kierteleen Recifee. Kiiran vanhemmat oli järjestäny meille city tourin taxilla ja oli ihan mielettömät maisemat. Vieläkun Johan saatiin mukaan porukkaan niin ei puuttunu enää mitään :D se on niin höntti että lähinnä jo naurettiin jokaiselle sanalle mitä siltä suusta tuli ulos..

Torstaina suunnattiin koko porukka rannalle. Vietettiin sielä neljä päivää buugilla ympäri ajellen, funkkia ja forroo kuunnellen, altaassa lilluen, korttia pelaten, riippu matoissa lojuen, syöden, rannalla hengaten, jutellen ja totta kai vähän juhlienkin...Yötkin nukuttiin isolla parvekkeella patjoilla tuulettimien ääressä. En tiiä mitään parempaa kun kaahata buugin kyydissä palmujen välissä, musa täysillä, tummansinisen tähtitaivaan alla hyvässä seurassa. Oli myöskin ihan parhautta herätä joka aamu porottavaan aurinkoon, aukasta silmänsä ja nähä palmut huojuvan ja kuulla kun musa raikaa ympärillä. Noi oli taas niitä hetkiä kun oikeesti piti nipistää itteensä, että onko tää oikeesti totta vai vaan unta. Ihan uskomatonta kaikki.

Sunnuntaina palattiin takasin Recifeen ja heti maanantaina pojat palas takas kaupunkeihinsa. Me Kiiran kanssa vietettiin rento kotipäivä (olihan toi viikonloppu kuitenkin suht rankka). Seuraavina päivinä oltiin Rotary- kokouksessa jossa Kiira piti sen Suomi-esitelmän ja pääsin kans vastaan muutamiin kysymyksiin. Käytiin kans juhlistamassa Claudinhon synttäreitä ja eksyttiin myös koko päiväks shoppaileen. Tiiättekö niitä päiviä ettei oikeesti oo mitään päälle pantavaa, sit meette ostarille ja tekee vaan mieli ostaa kaikki mitä tulee eteen. Perustelin kyllä itelleni jokasen ostoksen tarpeelliseks, niin ei ihan hirveen huono omatunto tullu :D Mulla lähti mukaan housut, pari hametta, 4 paitaa, pari kynsilakkaa, parfyymi, laukku ja korvikset. Torstaina matkustettiin muiden Recifen vaihtareiden kanssa muutaman tunnin päähän kattoon Paixão de Cristo, eli tollanen Jeesus- aiheinen näytelmä. Oli kyllä ihan upeesti tehty ja kaikki lavasteet ja koristelut oli viimesen päälle, tosin 3 tuntia seisten siinä ihmismäärässä sai kyllä jo uupuun. Tunnin kohdalla jo karkas keskittyminen, kun en muutenkaan tajunnu siitä selostuksesta kaikkee :D

Perjantaina suunnattiin taas koko porukka rannalle ja tällä kertaa sielä oli vielä enemmän Kiiran sukulaisia pääsiäisen takia. Yhtenä päivä ne vuokras veneen ja mentiin sillä eri rannalle muutamaks tunniks.. lilluttiin meressä, jonka vesi oli oikeesti yhtä kuumaa kun porealtaassa ja aurinkokin polttavempi kun ikinä...  Ja mä tyhmänä jääräpäänä makasin auringossa grillaamassa itteeni. Vaikka pistinkin aurinkorasvaa, niin en tajunnu pistää mitään päähäni ja kärtsäsin päänahkani niin pahasti, että hiusten harjaaminenkin sattuu :D Tyhmäkö?
Yhtenä iltana pidettiin vielä kunnon pippalot rannalla nuotion ympärillä kitaraa soitellen ja tanssien. Oli ihanaa kun pysty jakaa just toisen vaihtarin kanssa kaikki noi hetket ja hehkuttaa elämän upeutta, ja vieläpä suomalaisen kanssa.

Sunnuntai-iltana palattiin jo takas Recifeen ja maanantaina auringonlaskun aikaan (en voinu mennä aikasemmin, koska mun pää palo niin pahasti että lisäaurinko olis varmaan tappanu mut) lähettiin vielä vähän katteleen Recifee ja ostaan mulle pari matkamuistoo. Istuttiin mm. rannalla ja tehtiin to do- listat näille vikoille kuukausille :D Myöhemmin käytiin vielä kaupassa Kiiran perheen kanssa ja hankittiin ainekset makaronilaatikkoon, joka väsättiinkin ennen mun lähtöö tiistaina. Lento lähti kello 15 Recifestä ja meni Belo Horizonten kautta Curitibaan. Siinä vaiheessa kun kone alko laskeutuun ja näky koko Curitiba alapuolella, tuli kyllä niin sellanen fiilis, että ei tästä kaupungista halua lähtee koskaan, on tää mulle jo niin koti ja tänne on aina kiva palata. Otin lentokenttä bussin keskustaan, josta mun vanhemmat haki kotiin ja pääsin omaan sänkyyn nukkumaan! Kieltämättä oli kiva kääriytyä monen peiton alle, kun Recifessä oli melkein mahdoton nukkua ees yhden kanssa :D





Recife oli kaupunkina sika kiva, ja plussaa siitä, et on meren rannalla. Puhetyyli sielä on ihan erilainen kun Curitibassa ja jouduinkin koko ajan pinnisteleen ymmärtääkseni, mitä ihmiset puhu, enkä siltikään ymmärtäny kaikkee. Jopa brasilialaiset sanoo, että sillon kun menee etelään, niin ei ymmärrä kunnolla mitä ihmiset puhuu :D Musta tuntu tosin, että noiden kahen viikon loppupuolella toi aksentti alko tarttua jo muhunkin. Yks eroavaisuus oli kans tervehtiminen, joka tuolla tapahtu kahella pusulla, kun meilläpäin on vaan yks. Ruoka oli kans vähän erilaista ja musiikki oli enemmän funk ja forro painotteista. Brassit on tosiaan niin iso, että eri osassa maata, voi olla tosi erilaista.. vaikka nyt samaks maaks tunnistaakin, niin kyllä tuolta eroavaisuuksia löytyy suht paljon.
Loppuun vielä reissun jokapäiväset biisit :D







Hohhoh, tein tätä postausta varmaan 6 tuntia, ihan vaan sen takia että noita kuvia tuli räpsittyä ainakin se 1500 ja koko kone jumittaa ja valittaa että muisti täynnä... Sainpa nyt vihdoin kuitenkin postattua! Mikä mahtava fiilis :D
Hyvää yötä ja maailman parasta viikonloppua! Mä rupeen nukkuun ja yritän päästä yli tästä tuskasta, että mun vuotta ei oo jäljellä enää ees kolmee kuukautta ...

Beijos!

peeereeereca no chão!

Postausta vähän ilosimmissa tunnelmissa, kun viime yönä meni niin synkänpuoleiseks. Pakko heti ekaks hehkuttaa, että perjantai!!! Nukuttaa ihan tajuttomasti, mut samalla ei kiinnosta yhtään nukkua :D 

Koulun jälkeen laahasin kotiin hiestä märkänä taas siinä ylikuumassa mustassa uniformussa tajuttomassa auringon porotuksessa +37 asteella varustettuna. Lounaan jälkeen lähettiin äitin kanssa käymään parissa eri leipomossa...ekaks valkkasin kakun (kahta eri suklaata ja tryffeleitä) ja toisessa valkattiin suolaset syötävät. Mulla on siis maanantaina synttärit ja sunnuntaina pidetään perhejuhlat, niin käytiin sinne metsästämässä noita safkoja. Nyt ootan että kynnet kuivuis, niin pääsisin suihkuun ja laittautumaan iltaa varten. Mennään ensin Pizza Huttiin syömään ja siitä jonnekkin clubbaileen! Huippua päästä "pitkästä aikaa" ulos :D Ehkä ollu ihan hyvä, että oon tässä pari viikkoo rauhottunu niin jaksaa taas mennä. Meen vielä yöks Danalle, kun en nyt haluu mennä yksin taksilla. Ja kun sitä jotkut ihmetteli, niin se yks vaihtari joutu taksissa seksuaalisen hyväkskäytön uhriks...että näin:/



 Huomenna pitäis mennä puolenpäivän jälkeen johkin tilaisuuten esitteleen tuleville vaihtareille maita, jotta ne osais päättää mihin haluaa vaihtoon. Tuntuu sinänsä turhalta, koska tiedän ettei kukaan haluu Suomeen haha :D Täällä jokaisella on ihme päähänpinttymä, Saksa, Belgia, Usa. En oo tosin sitä esitelmää tehny, mutta eiköhän kielen päälle huomenna eksy sen verran, että muutaman minuutin esittelyn keksin. Illalla siivotaan taloo ja sunnuntaina on perhepippalot. Ens viikkokin näyttää ihan huipulta; maanantaina varsinainen synttäripäivä, viikolle paljon ohjelmaa, perjantaina kaverin synttärit, viikonlopuks vaihtareiden kanssa reissaan ja sen jälkeen lennänkin Recifeen Kiiran luo pariks viikoks. Eli ei kai tässä pistä valittaen? :D



Oon nauranu tänään niin paljon, että mahaan sattuu. Koulussa opettaja sano yhelle oppilaalle, että et pääse tästä vuodesta läpi jollet tuu tanssii luokan eteen. Samalla sekunilla kaikki alko laulaan tätä...



Siinä ne laulo tunnin ja yks veivas itteensä. Mä neljän tunnin yöunilla räkätin mukana :D Kuuntelen nytkin tota älytöntä funkkia ja nauran yksin ääneen. Ehkä ihan vähän tanssijalkaakin vipattaa. Jeejeee, nyt otan niskasta itteeni kiinni ja rupeen valkkaan vaatteita! Hyvää viikonloppua kaikille ja ennen kaikkee, hyvää naistenpäivää kaikille upeille naisille! <3

Beijos

it's all because of your own safety

Oli pakko avata blogi ja kirjotella vähän ikävimmistä asioista. Tää viikko on menny ihan huippunopeeta ja oon puuhaillu kaikennäköstä, muttei oo löytyny aikaa eikä motia kirjotella tänne. Nyt kuitenkin tuli niin sellanen fiilis, että pakko päästä jakaan tänne.
Sillon kun kuulin että oon lähössä Brasiliaan, olin aivan super innoissani, mutta jollaintapaa myös peloissani. Ikävä ei koskaan ollu mun suurin pelko, eikä myöskään kieliongelmat. Kaikista peloissani olin siitä, miten mun menoja tullaa rajottaan ja miten vapaasti voin kulkee. Olin oikeessa. Sain paljon sääntöjä, sain kuulla rikollisuudesta ja kaikki kehotti olemaan varovainen useiden juttujen kanssa.
Aluks musta tuntu, että yksin kadulla kävelykin oli pelottaa. Joka puolella sulle tööttäileviä autoja, ihmiset tuijottaa sua ja erotut selvästi joukosta. Et tunne katuja, et osaa kieltä ja ympärillä olevat ihmiset tuntuu vierailta ja ahdistavilta. Näin mä sen koin. Alotin käymällä yksin lyhyillä kävelyillä ja menemällä yksin markettiin, ihan vaan oppiakseni. Vierastin kuitenkin pitkään sitä ajatusta, etten voinu lähteä ulos millon halusin ja kulkee bussilla myöhään. Aina pitää sumplia kyyti ja suunnitella tarkkaan mihin menee ja miten. Kannattaa harkita tarkkaan ottaako rahaa mukaan ja jos ottaa, kuinka paljon. Kännykkää ei oo hyvä näppäillä muiden nähden, varsinkaan illalla. Järkkäriä en usein viitti raahata mukanani ihan vaan sen takia, että se houkuttelee varkaita kun kultalusikat harakoita.

Tähän kaikkeen on jo tottunu. Aina kun kävelen yksin, vilkuilen olkani yli ja vaihdan kadun toiselle puolelle, kun vastaan on tulossa epäilyttävän näkönen ihminen. Saatan kuullostaa täysin ylivarovaiselta ja aralta, mutta ei. Jotenkin alussa kuljin vähän sillä ajatuksella, että mitä tässä nyt muka keskellä päivää tapahtuis, pyh. Aloin kuitenkin huomaan ja ymmärtään, että koskaan ei voi olla liian varovainen. Eilen mun hyvä vaihtari- ystävä ryöstettiin meidän koulun nurkalla veitsi kurkulla. Usein tosta selviää sillä, että antaa vaan kännykkänsä ja rahansa mukisematta ja siinä se. Viikko sitten yheltä vaihtarilta vietiin iPhone bussipysäkillä, kaks viikkoa sitten toiselta ipod kadulla keskellä kirkasta päivää. Oon nähny ohi menevän auton ampuvan laukauksia kohti ihmisiä ja nähnyt, kuinka auto varastetaan liikennevaloissa. Kuullut kuinka mun opettaja kidnapattiin marketin edestä ja miten mummon käsilaukku katos silmänräpäyksessä taksitolpalla.
Tänään kuitenkin mut pysäytti ja pisti kyynelet virtaan ihan täysin se, kun pääsin kotiin ja avasin facebookin. Yks vaihtareista on lähössä parin päivän sisään kotiin, koska viime yönä on tapahtunu hirveitä, eikä kyseinen tyttö halua enää jäädä tänne. Kyllähän ton ymmärtää, en jäis varmasti mäkään. Tuntuu niin järkyttävän pahalta tän tytön puolesta, eikä vaa voin käsittää miten paha maaillma on ja miten huono tuuri voi käydä :( Jatkossa aion olla vielä varovaisempi, enkä ottaa minkäänlaisia riskejä turvallisuuden suhteen.



Mun tarkotus tän tekstin kanssa ei ollu pelotella ketään. Turvallisuuteen voi vaikuttaa paljon ihan vaan käyttämällä päätänsä ja pitämällä silmänsä auki, mutta halusin varottaa ja sanoo, että niillä säännöillä on syynsä. Jos joskus Brasiliaan eksytte, niin älkää koskaan ottako taxia kadulta, älkää luottako tuntemattomiin ja pitäkää hälytyskellot päällä ihan koko ajan! Maailman on julma, vaikkei siihen aina haluaiskaan uskoo :(
Ps. Suomi on joskus tylsä ja hiljanen, mutta se turvallisuus sielä on täysin aliarvostettua. Vaikka sattuuhan sieläkin nykypäivänä kaikenlaista, mutta vielä pientä verrattuna siihen, mistä täällä saa lukea...

Beijos, Anniina

You've got the light to fight the shadows so stop hiding it away

Mahtavaa perjantaita kaikille!
Kouluviikosta on taas selvitty. Päivät meni aikalailla nukkumiseen :D Tosin selkä jumittu niin pahasti siitä pöydän päällä makaamisesta, että vikoina päivinä sinnittelin suosiolla hereillä ja lueskelin suomesta tulleita Cosmopolitaneja. Kiitos äiti ja mummo, tää tyttö on aika super ilonen näistä kaikista karkkipusseista ja suklaalevyistä.

Lakkasin maailman hirveimmät kynnet :DD Eikä tottakai ollu aikaa enää vaihtaa

Tää viikko on ollut taas ihan normaali, mutta jotenkin niin hyvä, että itkettää. Koulussa olo on siitä hirveetä, että kerkeet miettiin asioita maan ja taivaan väliltä, ihan mikron toiminnasta asti siihen, minkä kahvin aion tilata Suomessa ekana kun palaan. Kaikista vaikeinta on tajuta, että mä tulin tänne just, ja nyt jäljellä on neljä kuukautta. Joo, onhan se pitkä aika, mutta aika menee täällä niin tajutonta vauhtia. Just istuin joulupöydässä sukulaisien luona, just ammuttiin raketteja rannalla uuden vuoden kunniaks. Ja nyt, nyt on maaliskuu. Miten? Joka päivä havahdun siihen, että koko ajan on päivä vähemmän ja lähtö lähenee. Suomi ei tunnu enää edes mitenkään realistiselta paikalta:D Oon liian tottunu asuun Brasiliassa ja oleen näitten ihmisten kanssa. En voi, en, osaa enkä pysty, enkä haluakkaan kuvitella arkee ja elämää, ilman näitä kaikkia ihmisiä  Monta kertaa kuvittelen itteni lentokentälle halaamassa kaikkia perheitä ja ystäviä, sillon vaan kylmät väreet menee koko kehon läpi. Viimeset 7 kuukautta oon ollut niin onnellinen, että joka päivä havahdun siihen hyvään oloon. Vaikka oliskin huono päivä, sielä taustalla on aina täysonnellisuus.



Jokaisen ihmisen tässä maailmassa, pitäis lähtee vaihto-oppilaaks. Tunnen itteni vahvaks ja voittamattomaks :D Se fiilis on huikee. Mitä vaan tulee vastaan, se ei enää koskaan lannista. Kaikesta selvitään ja kaikki on itsestään kiinni.  Rakastan elämää ja rakastan jopa niitä huonoja asioita siinä. Välillä on kiva mennä bussilla, ihan vaan huomatakseen, kuinka mahtavaa on kun joku vie sut autolla kouluun. Välillä on kiva olla pienessä flunssassa, niin huomaa taas kuinka kiitollinen saa olla terveydestään. On mahtavaa asua tiukemmassa perheessä ja huomata, kuinka paljon oon päässy tekeen ja kokeen mun perheen ansiosta. Ja joka päivä, koen vaan enemmän ja enemmän.



Entä haluanko palata Suomeen? Haluan. Tottakai haluan. En vielä enkä luultavasti neljänkään kuukauden päästä, mutta sielä on niin monta asiaa, joita odotan innolla. Kattelen bloggareiden ostosvideoita ihan fiiliksissä siitä, että kohta pääsen itekkin noihin kauppoihin. Mietin mun pikkusisaruksia ja perhettä, aatellen että kohta pääsen taas halaan ja oleen niiden kanssa. Ootan ihan huimasti koulunpenkille pääsyä, vaikka samalla pelottaa. Ootan salille pääsyä ja sitä, että pääsen tekeen mitä haluan ja mitä haluan. Ootan sitä, ettei enää tarvii elää ns. suurennuslasin alla tai seurata sääntöjä. Ootan sitä, että voin mennä kahvilaan ja tilata kahvin suomeks. Heittää vitsejä ja olla varma, etten sanonu mitään väärin. Olla varma, että jokainen ymmärtää mitä haluan sanoo :D Haluaisin oikeesti panostaa kouluun (...) ja keksiä mitä haluan tehdä isona! Haluun unelmoida vähän vielä lisää ja fiilistellä ihan vaan sitä, miten kivalta tuntuu kun kaikki on avoinna ja melkein mihin vaan on mahollisuus, kun uskoo tarpeeks itseensä. Eilen olin just mun host-veljen valmistujaisissa ja itkin varmaan enemmän, kun niiden valmistuneiden vanhemmat :D 40 nuorta ihmistä, kaikki opiskelleen 6 vuotta ja siinä ne seiso lakit päässän, kyyneleet silmissä ja kaikki niin onnellisen näkösinä. Tuntu niin hitsin hyvältä niiden kaikkien puolesta, ja tietty varsinkin mun veljen puolesta. Mun pitäs käydä joka kuukausi valmistujaisissa, kun niistä siitä niin hitsisti motia siihen omaan tekemiseen. Mulla nyt tosin on vielä hirveesti eessä opiskelua, mutta kumminkin!

Musta on tullu hirvee haikeileva ja herkkis, en ymmärrä millä ilveellä. En mä Suomessa itkeny oikeen mistään, mutta täällä ei tarvita kun yks köyhä miespolonen kadunkulmassa nukkumassa, niin johan rupee itkettään :D Mulla olis vielä hirveesti vuodatettavaa ja voisin istua tässä seuraavat 12 tuntia kertomassa kaikesta, mutta kello on jälleen kerran mua vastaan. Ois kiva kirjottaa tästä perusarjesta niin kun tein ennen, mut tuntuu ettei siihenkään enää repee, vaikka tuskin teitä ihan hirveesti kiinnostaiskaan lukee siitä, miten maanantaina oli Rotary-kokous ja kuinka tiistaina kävin shiatsussa :D Pakko tosin hehkuttaa niistä eilisistä valmistujaisista! Ihan upeesti tehty! Se sali oli vähän niinkun leffateatteri, ja sinne ne kaikki käveli yksitellen kaavut päällä ja lakit päässään, super dramaattisen musan tahtiin koko yleisön hurraamina ja saattelemina. Muutamat piti puheita ja tottakai minä taas itkemässä. Näissä tilanteissa olis parempi, jossen ymmärtäis portugalia. Tänään on vielä tohon kuuluva kirkko, johon mun olis vielä tarkotus mennä, ja mennään siitä vielä syömään yhdessä. Nukuin viime yön tuolla tokassa perheessä ja nukun vissiin vielä tänä yönäkin :) Käyn vielä pikasesti lenkillä, kun on niin upee ilma, katon salkut ja laittaudun sitten valmiiks iltaa varten.
Hyvää viikonloppua kaikille!
Beijos